Moni kuulemma näkee unia, joissa kiirehtii junalta tai linja-autolta toiselle, ajelee ties minne ja on koko ajan myöhässä. Tuttua tuo on minullekin, joten viimeöinen uni ihmetyttää vieläkin.

Kävellessäni juna-asemalle ehdin nähdä junan takavalot. Ajattelin myöhästyväni taas, kunnes jostain ilmestyi tilataksi. Hyppäsin kyytiin, vilkaisin kelloa ja ihmettelin, kun aikaa näytti olevan vielä riittämiin.

Kokemuksesta tiesin, että voin päätyä minne tahansa taksin kyydissä. Enhän edes tiennyt, missä Vilppula on, eikä tapanani ole kysellä neuvoja.

Ihmetykseni vain kasvoi, kun yhtäkkiä näin Vilppula-kyltin. Hypättyäni taksista joku tuli heti opastamaan, että kävele tuota tietä vähän matkaa, niin olet perillä.

Siis tä? Satoja kertoja olen unissa kiirehtinyt sinne tänne pääsemättä koskaan perille ennen tätä. Tarkkaan ottaen heräsin kesken kävelyn näkemättä vielä Vilppulaa, mutta tunsin olevani perillä ja vieläpä ajoissa.

Lienee sivuseikka, että en tiedä, miksi olin matkalla Vilppulaan. En ole koskaan käynyt siellä enkä tunne ketään sieltä. Kartan mukaan se on Tampereen pohjoispuolella, ja näyttää sinne junakin menevän.

Yksi unisanasto tulkitsee myöhästymisen (lateness) niin, että uneksija tuntee olevansa hämmentynyt ja valmistautumaton pitkän aikavälin suunnitelmiin. Tuntuu tutulta. Elän yksinkertaisesti ilman monimutkaisia suunnitelmia. Lahjattomat suunnittelevat.

Onko jokin muuttunut, kuten uni vihjaa? Kirjoittaminen oli vaikeaa loka-marraskuussa. Jossain vaiheessa vain luovutin, en enää välittänyt, vaikka olin viikonkin kirjoittamatta. Hällä vitun väliä -asenteeni alkaa tuottaa tulosta: viime viikolla syntyi aforismejakin enemmän kuin kahteen kuukauteen.

Kiireet ja aikataulut ovat jääneet jonnekin. Tulee mieleen yksi sana: rauhoittuminen. Joulurauha tuli kaksi viikkoa etuajassa; sillä oli kiire.