Osaan antaa bussissa istumapaikan odottavalle vammaiselle vanhukselle, mutta miten tarjota apua naiselle, joka raahaa lastenrattaita junassa?

- Sanokaa, jos voin auttaa.
- Näköjään ette voi.

- Tarvitsetteko apua?
- Eikö siltä näytä?

- Voisinko minä auttaa jotenkin?
- Yrittäkääpä miettiä.

- Nostanko rattaita?
- Totta junassa!

Pitäisikö jättää turhat kysymykset pois, tarttua rattaisiin ja mumista:

- Nostan tästä päästä.

Tuokin tuntuu selviöltä, jos naisella on silmät päässä, joten yleensä nostan rattaita sanomatta sanaakaan.

Olen yrittänyt korvata sanailut hymyllä, vaikka omani onkin teennäinen. Aidomman hymyn saan miettimällä sitä, kuinka nainen joutuu kulkemaan rattaiden kanssa vielä vuosia.

Joku tunneälykkö neuvoi, että ensin pitäisi tervehtiä ja sanoa jotain tilanteeseen sopivaa. Toiset osaavat luontevasti moikata kaupan kassaakin ja huikata kiitokset kuskille lähtiessään bussista. En minä, ei sovi tyyliini.

- Hei sun heiluville, näemmä kääpiöiden kera liikenteessä!
- Oletpa sukkela.
- Jotkut kutsuvat sitä pidätysvaikeudeksi.