"Hyvään pyritään, mutta priimaa pakkaa tulemaan."

Kun Babe elokuvassa Babe - urhea possu on sikasiististi ohjannut lampaat aitaukseen, isäntä tokaisee ykskantaan: "That'll do." Kelpaa. Miksi suotta kehua, hyvän suorituksen pitäisi olla odotettua.

Suomalainen ei kehu, mutta varsinainen ongelma kuulemma onkin, että emme osaa ottaa kehuja vastaan luontevasti. Kehuminen kuulostaa salaivalta, ikään kuin kehuja yrittäisi ottaa henkisen yliotteen. Sitä paitsi jalustalta putoaminen sattuu.

Amerikassa keskivertokin ylistetään taivaisiin. Asteikon alapäässä ovat "great" ja "awesome". Urheilukisoihin amerikkalainen tulee voittamaan, suomalainen tekemään parhaansa. Miten ne kehtaavat kehua itseään?

Jos olisin edustusurheilija, vastaisin haastattelijalle: "Yritän olla tuottamatta liikaa häpeää." Anteeksi, synnyin vahingonlaukauksesta. Yritän korjata tilanteen. Kestättekö vielä hetken?

Olen yltänyt erinäisissä kisoissa ja riennoissa toiseksi. Siinä pääsee nauttimaan lähes samoista eduista kuin voittaja, mutta ei joudu silmätikuksi, välttyy turhalta suitsutukselta.

Kakkoseksi pääseminen vaatii lähes yhtä paljon taitoa kuin voitto, mutta kasvattaa enemmän sisua. Voittaja on vain röyhkeämpi, omahyväisempi.

Juha Mieto on ikuisten kakkosten esikuva. Nykynuoriso tietää hänet vain sadasosasekunnin tappion ansiosta.